J'n piti tulla eilen katsomaan minua osastolle mutta hän laittoi viestiä että on ajanut kolarin, koska joku ääliö oli tullut stop-merkin takaa eikä J ollut kerennyt väistää. Olin juuri ennen viestiä meikannut ja kun sain kuvan autosta niin purskahdin itkuun. Pakenin osastohuoneen vessaan ja pesin meikit vihaisesti pois. Olin huolissani, niin helvetin huolissani. Jos olisi sattunut pahempaa, niin olisin aivan varmana lähtenyt sinne. En olisi edes miettinyt saisinko pakkohoitoni takia poliisit perääni. Se olisi ollut minun pienin murheeni. Mutta onneksi ei sattunut pahempaa. En tiedä mitä olisin tehnyt jos olisin menettänyt J'n!
Ehkä hassuinta mitä olen koskaan kokenut on rakkauteni J'tä kohtaan. Kaikki nää vuodet oon yrittänyt unohtaa, pakottaa itseäni olemaan muiden kanssa. Olen itkenyt yöt ja illat kuinka en pysty, kuinka haluan vaan suudella J'tä. Kertoa että rakastan, enemmän kuin ketään koskaan. Voiko unohtaa sellaista ihmistä, joka on koko mun elämä? Mä en pysty. En vaikka yritin.
Olen huomannut hassuja piirteitä itsessäni. Olen heittäytynyt elämässäni enemmän kuin koskaan. Olen puhunut J'n kanssa häistä ja vauvasta. Vuosia olen ihmetellyt itseäni, ajatellut että ehkä kymmenen vuoden päästä, mutta tajusin kun J sanoi että tarviiko sitä olla aina niin järkevä, realiteeteissa tanssiva? Oon ostanut kaksi vauvalehteä. Olen lukenut ne moneen otteeneen. Olen nähnyt unia häistä ja vauvasta.
Pakko sanoa että olen onnellisempi kuin vuosiin. Minulla ei ole tarvetta pelleillä ruualla, koska tunnen että riitän. Riitän perheelleni, ystävilleni ja J'lle. Mutta ennenkaikkea kelpaan itselleni. Osastolla toki kamppailen mielialani kanssa, koska suoraan sanoen minua ahdistaa koko paikka, samat rutiinit päivästä toiseen, mauttomat ruoat, lääkejono, pakko ulkoilut. Olen myös sitoutunut lääkkeisiin, koska otin keväällä opikseni mitä niiden pinnaamisesta tapahtuu. Olen onnellinen, olen tasainen vaikka toisinaan tekis mieli lyödä pää seinään ja kirkua.
Haaveilin vuosia aupairiks lähtemistä Ruotsiin tai Yhdysvaltoihin, mietin myös ulkomaille muuttamista, mutta nyt olen luopunut molemmista, koska niin minulla kuin J'lläkin on elämä Suomessa. En ole pahoillani haaveideni muuttumisesta, en itseasiassa ollenkaan. En haaskaa elämääni tai unelmiani, vaan elän rakkauteni ehdoilla. Minulla on elämä täällä.
Asumme J'n kanssa eri paikkakunnilla, mutta välimatkaa meillä ei onneks ole 100km enempää. Olen myös päättänyt että ensi syksynä muutan sinnepäin. Tosin, en ole nähnyt tarpeellista kertoa siitä osastolla, tai edes perheelleni. Koska kaikki on vielä aika herkillä, sikälimikäli en ihmettele. Kulunut vuosi on ollut kaikille todella rankka, ei pelkästään minulle. Joten en halua kuumentaa kenenkään hermoja. Kaikelle on aikansa!
Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin ja ilman sinua, no niin.
ilman sinua olen puolitiessä helvettiin.
ilman sinua olen puolitiessä helvettiin.
xoxo, Ada
